Suomessa sukupuolten tasa-arvo ei ole pelkkä tavoite tai laki, vaan elämäntapa. Yli vuosisata sitten pieni pohjoinen maa teki päätöksen, joka muutti sen historian: vuonna 1906 Suomi antoi naisille täyden äänioikeuden ja oikeuden asettua ehdolle vaaleissa – ensimmäisenä maailmassa. Siitä alkoi pitkä kehityskulku, jossa oikeudenmukaisuudesta tuli yhteiskunnallinen periaate ja sukupuolten välinen tasapaino osa kansallista identiteettiä.

Tasa-arvo Suomessa ei ole yksinomaan naisasialiike, vaan yhteiskunnallinen filosofia. Ajatus on yksinkertainen: kyvykkyys ei tunne sukupuolta, ja vastuu mitataan teoilla, ei rooleilla. Tämä näkyy arjessa – kodeissa, kouluissa ja työpaikoilla. Suomalainen nainen ei tarvitse iskulauseita tasa-arvosta, koska hän elää sitä joka päivä. Perhe-elämässä roolit jaetaan joustavasti. Isällä on laillinen oikeus palkalliseen isyysvapaaseen, aivan kuten äidillä äitiysvapaaseen. Tämä ei ole pelkkä sosiaalinen etuus, vaan osoitus siitä, että lasten kasvatus on yhteinen tehtävä. Puistoissa ja kahviloissa näkee isiä työntämässä lastenvaunuja tai valmistamassa ruokaa kotona – ei poikkeuksina, vaan osana tavallista elämää. Koulutuksessa tasa-arvo alkaa jo varhaiskasvatuksessa. Tyttöjä ja poikia rohkaistaan yhtä lailla luonnontieteisiin, teknologiaan ja taiteisiin. Opetussuunnitelmat ovat samat, ja koulutusjärjestelmä rakentuu periaatteelle, että jokaisella on oikeus valita oma tiensä ilman sukupuolirajoituksia.

Työelämässä laki turvaa saman palkan samasta työstä, ja sen noudattamista valvotaan tarkasti. Naiset toimivat johtotehtävissä valtionhallinnossa, yrityksissä ja yliopistoissa, ja heidän osuutensa eduskunnassa on yksi maailman korkeimmista. Pääministeri Sanna Marinin esimerkki symboloi uutta sukupolvea naisjohtajia, joille politiikka on luonnollinen osa yhteiskunnallista vastuuta – ei sukupuolikysymys. Tasa-arvo on myös kulttuurinen normi. Työpaikoilla ja julkisessa keskustelussa ei tehdä eroa naisten ja miesten välillä. Naisten puheenvuoroja ei keskeytetä, eikä heiltä odoteta tietynlaista käytöstä tullakseen hyväksytyiksi. Päätöksenteossa ja arjen vuorovaikutuksessa pätevät samat säännöt kaikille. Suomen sosiaalipolitiikka tukee tätä mallia. Valtion tarjoamat lastenhoitopalvelut, joustavat työajat ja perhevapaajärjestelmä mahdollistavat sen, että vanhemmuus ja ura eivät ole toisiaan poissulkevia. Nainen ei joudu valitsemaan äitiyden ja työn välillä, eikä mies jää sivustakatsojaksi lastensa arjessa.

Myös kulttuuri ja kieli tukevat tasa-arvoa. Kirjallisuus ja elokuva esittävät vahvoja, realistisia naishahmoja ilman liioiteltua sankaruutta tai uhriutta. Suomen kielessä ei ole sukupuolittuneita pronomineja – sana hän tarkoittaa sekä ”hän” että ”she”. Tämä tekee viestinnästä luontevasti tasa-arvoista ja korostaa yksilön merkitystä sukupuolen sijaan. Keskustelu tasa-arvosta jatkuu silti. Esimerkiksi palkkaerot ja naisten aliedustus tietyillä aloilla ovat edelleen olemassa, mutta ne nähdään korjattavina epätasapainoina, ei pysyvinä rakenteina. Suomessa tasa-arvo on jatkuva prosessi – yhteinen projekti, jota tarkastellaan ja parannetaan sukupolvesta toiseen. Ehkä Suomen menestyksen salaisuus on siinä, että tasa-arvoa ei ole rakennettu vastakkainasettelun varaan. Nainen ei pyri olemaan mies, eikä mies menetä arvoaan tukemalla naisten oikeuksia. Molemmat ovat osa samaa kokonaisuutta, jossa vastuu ja vapaus jaetaan tasan. Tämä on yhteiskunta, jossa oikeudenmukaisuus alkaa kodista ja ulottuu eduskuntaan – ei kampanjoiden vuoksi, vaan siksi, että se on luonnollinen tapa elää.