Vuoden 2025 alussa Museovirasto julkaisi uuden kestävän kehityksen ohjelmansa, joka on yksi kunnianhimoisimmista aloitteista eurooppalaisessa kulttuuriperintötyössä. Ohjelma pyrkii määrittelemään uudelleen suhteen menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden välillä – ei vain ympäristön vaan myös yhteiskunnan ja etiikan näkökulmasta. Tavoitteena on, että kulttuuriperintö ei ole pelkkä suojelun kohde, vaan aktiivinen osa yhteiskunnan ekologista ja sosiaalista kestävyyttä. Tämä lähestymistapa kuvastaa Suomen laajempaa pyrkimystä yhdistää ympäristövastuu, kulttuurinen monimuotoisuus ja teknologinen edelläkävijyys samaan kehykseen. Museoviraston strategia perustuu ajatukseen, että ekologista kestävyyttä ei voi saavuttaa ilman kulttuurista kestävyyttä. Kaupunkien rakenteet, rakennettu ympäristö, perinteet ja kieli muodostavat ekosysteemin, jossa ihminen elää ja luo merkityksiä. Jos tämä rakenne katoaa, kestävyyden aineellinen perusta jää vajaaksi. Tästä syystä ohjelman ytimeen on asetettu ajatus “perintö uusiutuvana resurssina”, joka voi tukea yhteiskunnan sopeutumista ilmastonmuutokseen ja väestön ikääntymiseen.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kulttuuriperintö on sisällytettävä kaikkiin yhteiskunnallisen päätöksenteon tasoihin. Valtion virastot, kunnat ja yritykset velvoitetaan ottamaan huomioon rakennusten, maisemien ja paikallisten perinteiden arvo kaikessa suunnittelussa – olipa kyse infrastruktuurista, energiasta tai asumisesta. Näin kulttuuriperintö muuttuu poikkihallinnolliseksi vastuuksi, ei vain museolaitoksen tehtäväksi. Lisäksi ohjelma korostaa alueellista tasa-arvoa: resurssien ja tuen tulee jakautua koko maahan, myös harvaan asutuille alueille ja pohjoisiin maakuntiin, joissa säilyy monimuotoinen aineeton perinne ja vähemmistökielinen kulttuuri. Ohjelma nojaa YK:n kestävän kehityksen tavoitteisiin, mutta tulkitsee ne suomalaisessa kontekstissa. Museovirasto korostaa, että osallistava kulttuuriperintötyö on kestävän yhteiskunnan perusta: kun ihmiset osallistuvat aktiivisesti oman ympäristönsä hoitoon, syntyy yhteinen omistajuus ja vastuullisuuden tunne. Tämä vahvistaa yhteisöllisyyttä ja ehkäisee eriarvoisuutta – kysymyksiä, jotka ovat nousseet keskiöön myös suomalaisessa hyvinvointikeskustelussa.

Erityistä painoarvoa annetaan aineettomalle kulttuuriperinnölle, kuten musiikille, käsityötaidoille, juhlaperinteille ja elävälle kansanperinteelle. Suomi on jo vuodesta 2017 ollut mukana UNESCO:n yleissopimuksessa aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi, mutta vuoden 2025 ohjelma laajentaa näkökulmaa yhdistämällä siihen ekologisen ulottuvuuden. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että paikallisia perinteitä pyritään harjoittamaan ympäristöystävällisesti ja että luonnonvarojen käyttöä ohjataan kestävään suuntaan. Digitaaliset ratkaisut ovat keskeisessä roolissa. Museovirasto panostaa 3D-skannaukseen, digitaaliseen arkistointiin ja avoimiin tietokantoihin, jotka mahdollistavat kulttuuriperinnön saavutettavuuden ja tutkimuksen laajasti. Suunnitteilla on kansallinen verkkoalusta, joka yhdistää koulujen, yliopistojen ja museoiden aineistot, sekä tekoälypohjaisia työkaluja, joilla voidaan seurata rakennusten ja esineiden kuntoa reaaliaikaisesti. Näin perintöä ei vain säilytetä, vaan sitä myös hyödynnetään opetuksessa ja innovaatiotoiminnassa.

Museovirasto velvoittaa lisäksi kaikki museot ja arkistot laatimaan “vihreän toimintasuunnitelman” vuoden 2026 loppuun mennessä. Tämä sisältää muun muassa uusiutuvan energian käyttöönoton, jätteiden kierrätyksen ja kestävät näyttelymateriaalit. Tampereen taidemuseo on ollut edelläkävijä: se on vähentänyt energiankulutustaan kolmanneksella älykkään valaistusjärjestelmän avulla. Kansainvälisesti Suomi osallistuu useisiin Euroopan neuvoston Cultural Routes -ohjelmiin, jotka yhdistävät kulttuuriperinnön, matkailun ja kansainvälisen yhteistyön. Eräs merkittävimmistä hankkeista on Modernismin pohjoinen reitti, joka kartoittaa 1900-luvun arkkitehtuurin keskeiset kohteet ja rakentaa yhteyksiä muiden Pohjoismaiden välillä. Näin Suomi vahvistaa asemaansa kulttuurisen diplomatian kentällä. Sosiaalinen ulottuvuus on ohjelmassa vahva. Museovirasto näkee kulttuuriperinnön keinona torjua syrjäytymistä ja vahvistaa maaseudun elinvoimaa. Perinnekylien kunnostus, paikallisten juhlien elvyttäminen ja sukupolvien välinen yhteistyö ovat konkreettisia keinoja, joilla yhteisöjä tuetaan. Esimerkiksi Kainuussa ja Lapissa nuoret osallistuvat vanhojen rakennusten korjaukseen ja dokumentoivat vanhempien kertomuksia – näin siirtyy tieto, joka muuten katoaisi. Rahoituksen osalta Museovirasto painottaa, että kulttuuriperintöön sijoittaminen on taloudellisesti kannattavaa. Jokainen euro, joka käytetään restaurointiin tai kulttuuritapahtumiin, luo lisäarvoa matkailussa, opetuksessa ja paikallistaloudessa. Luovan talouden osuus Suomen BKT:stä on jo yli 3 prosenttia, ja sen arvioidaan kasvavan edelleen digitalisaation ansiosta.

Haasteita kuitenkin riittää. Ilmastonmuutos uhkaa rannikon puisia rakennuksia, ja energiakustannukset vaikeuttavat museoiden ylläpitoa. Museovirasto tunnustaa, että tavoitteiden saavuttaminen edellyttää pitkäjänteistä valtion rahoitusta ja yhteistyötä yksityisen sektorin kanssa.

Vuoden 2025 ohjelman ytimessä on ihmisen ja luonnon välinen yhteys. Kulttuuri nähdään osana ekosysteemiä, ei sen ulkopuolisena. Yhteistyössä ympäristöministeriön ja Helsingin yliopiston kanssa käynnistetty tutkimusprojekti tutkii, miten perinteinen paikallistieto – kuten kalastuksen ja metsänhoidon vanhat menetelmät – voi tukea nykyistä luonnonhoitoa. Ensimmäiset tulokset osoittavat, että vanha tieto ja moderni tiede täydentävät toisiaan, kun tavoitteena on sopeutuminen ilmastonmuutokseen. Läpinäkyvyys on myös olennainen periaate. Jokaisen kulttuurilaitoksen on julkaistava vuosittainen raportti ympäristö- ja sosiaalivaikutuksistaan, jotka kootaan kansalliseen kestävän kulttuuriperinnön indikaattoriin. Tämä luo luottamusta ja antaa kansalaisille mahdollisuuden seurata edistystä. Suomen uusi malli osoittaa, että kulttuuriperinnön suojeleminen ei ole menneisyyden ihannointia vaan tulevaisuuden rakentamista. Vanhoista rakennuksista, perinnemusiikista ja arjen tavoista muodostuu resurssi, joka vahvistaa identiteettiä ja yhteiskunnallista koheesiota. Museoviraston sanoin: “Kulttuuri ei ole ylellisyyttä – se on kestävyyden edellytys.” Tämä ajatus tiivistää Suomen lähestymistavan: todellinen kehitys ei mitata vain taloudellisella kasvulla, vaan sillä, miten yhteiskunta kykenee säilyttämään muistinsa ja jakamaan sen vastuullisesti tuleville sukupolville.