Viime vuosina Suomessa on käyty laajaa keskustelua kansalaisuuslain kiristämisestä. Sisäministeriön kesällä 2025 esittelemä lakiluonnos ehdottaa useita muutoksia, jotka vaikuttaisivat merkittävästi maahanmuuttajayhteisöihin. Tärkeimmät ehdotukset koskevat oleskeluajan pidentämistä nykyisestä viidestä vuodesta kahdeksaan vuoteen sekä niin sanottua laajennettua taustojen ja turvallisuuden tarkastusta ennen kansalaisuuden myöntämistä. Hallitus perustelee uudistusta tarpeella vahvistaa luottamusta maahanmuuttojärjestelmään, mutta samaan aikaan monet maahanmuuttajat ja ihmisoikeusjärjestöt ovat ilmaisseet huolensa sen vaikutuksista kotoutumiseen ja yhdenvertaisuuteen.

Poliittinen tausta on selkeä: vuoden 2023 eduskuntavaalien jälkeen oikeistopuolueet vahvistivat asemiaan ja toivat julkiseen keskusteluun tiukemman maahanmuuttopolitiikan vaatimuksia. Kasvava huoli turvapaikanhakijoiden määristä, rikollisuudesta ja sosiaaliturvamenojen kasvusta on luonut ilmapiirin, jossa hallitus haluaa osoittaa olevansa tiukempi kansalaisuuskysymyksissä. Sisäministeri totesi julkisuudessa, että ”Suomen kansalaisuus ei ole pelkkä asiakirja, vaan luottamussopimus yksilön ja valtion välillä”. Lausunto kuvastaa halua muuttaa kansalaisuusprosessia valikoivammaksi ja arvopohjaisemmaksi. Arabitaustaisille asukkaille, joita arvioidaan olevan Suomessa noin 50 000, kansalaisuuskeskustelu on enemmän kuin juridinen kysymys. Monille kansalaisuuden saaminen on merkki siitä, että heidän elämänsä Suomessa on pysyvää ja että he kuuluvat yhteiskuntaan täysivaltaisina jäseninä. Uudistuksen myötä heidän on kuitenkin odotettava useita lisävuosia ennen kuin voivat hakea kansalaisuutta, mikä koetaan monissa perheissä turhauttavana ja epävarmuutta lisäävänä. Varsinkin lapsiperheet, jotka ovat asuneet Suomessa jo pitkään, kokevat, että heiltä siirretään jatkuvasti tavoitepistettä kauemmaksi, vaikka he ovat osallistuneet yhteiskuntaan veronmaksajina, työntekijöinä ja opiskelijoina.

Lakiesityksen kiistanalaisimpia kohtia on ehdotus ”laajennetusta luotettavuusarvioinnista”. Tämä tarkoittaa, että viranomaiset tarkastelisivat hakijan koko oleskeluhistoriaa Suomessa, mukaan lukien verotietoja, rikosrekisteriä ja osallistumista koulutukseen. Lisäksi hallitus haluaa kiristää kielivaatimuksia: kansalaisuutta hakevien tulisi osoittaa suomen tai ruotsin kielen osaaminen korkeammalla tasolla kuin ennen. Hallituksen mukaan tämä varmistaa, että uudet kansalaiset voivat osallistua aktiivisesti yhteiskuntaan. Kriitikot, kuten Suomen Pakolaisapu -järjestö, huomauttavat kuitenkin, että tiukemmat kielikokeet voivat syrjiä niitä, joilla ei ole ollut mahdollisuutta opiskella kieltä säännöllisesti työn tai perhevelvollisuuksien vuoksi. Uudistuksen puolustajat painottavat, että kansalaisuus ei ole automaattinen oikeus, vaan palkinto pitkäjänteisestä kotoutumisesta ja yhteiskunnallisesta vastuunkannosta. He viittaavat muihin Euroopan maihin, kuten Tanskaan ja Saksaan, jotka ovat jo kiristäneet lakejaan. Silti monet asiantuntijat huomauttavat, että Suomi on tähän asti onnistunut yhdistämään turvallisuuden ja kotoutumisen paremmin kuin useimmat Euroopan maat. Suomen mallia on pidetty esimerkkinä siitä, miten luottamukseen perustuva kotoutuminen tuottaa parempia tuloksia kuin kontrolliin perustuva lähestymistapa. Jos laki muuttuu liian tiukaksi, voi tämä tasapaino horjua ja heikentää yhteiskunnan sisäistä luottamusta. Suomen siirtolaisuusinstituutin (Siirtolaisuusinstituutti) tutkijoiden mukaan kansalaisuuden saamisen vaikeuttaminen saattaa heikentää hallituksen omia kotouttamistavoitteita. Pitkät odotusajat voivat vähentää maahanmuuttajien halua osallistua aktiivisesti yhteiskuntaan ja lisätä ulkopuolisuuden tunnetta. Samalla Suomen työmarkkinat voivat menettää osaajia, jos korkeasti koulutetut ulkomaalaiset päättävät siirtyä maihin, joissa kansalaisuuden ja pysyvän oleskelun polut ovat selkeämpiä. Tämä riski koskee erityisesti teknologia- ja koulutussektoria, joilla Suomi kärsii jo nyt osaajapulasta.

Arabiyhteisön näkökulmasta keskustelu kansalaisuudesta liittyy syvästi kysymykseen identiteetistä. Useimmille Suomessa pitkään asuneille perheille suomalainen kansalaisuus symboloi pysyvyyttä ja luottamusta tulevaisuuteen. Heidän lapsensa käyvät suomalaisia kouluja, puhuvat suomea ja kokevat olevansa osa yhteiskuntaa. Kun kansalaisuuden saaminen vaikeutuu, monet kokevat sen viestinä epäluottamuksesta – kuin heidän panoksensa yhteiskunnassa ei olisi vielä riittävä. Eräs Turussa asuva irakilainen opettaja kuvasi asiaa näin: ”Olen asunut täällä kuusi vuotta, työskentelen, maksan verot ja puhun suomea, mutta tuntuu kuin tavoite siirtyisi aina kauemmas.” Kulttuurisessa mielessä kansalaisuuslaki herättää kysymyksen siitä, mitä tarkoittaa olla suomalainen 2000-luvulla. Osa pitää kansalaisuutta ennen kaikkea kieli- ja kulttuurisidonnaisena, kun taas toiset katsovat, että Suomi on jo monimuotoinen yhteiskunta, jossa identiteettiä on tulkittava laajemmin. Kansalaisuus ei heidän mukaansa ole pelkästään syntyperän, vaan myös osallisuuden ja osallistumisen kysymys. Suomi muuttuu, ja sen on löydettävä keinoja, joilla se voi säilyttää kansallisen yhtenäisyytensä olematta sulkeutunut. Lakimuutoksen odotetaan tulevan voimaan vuoden 2026 alussa, mutta hallitus on luvannut arvioida sen vaikutuksia kahden vuoden kuluttua. Siihen asti keskustelu kansalaisuudesta toimii testinä suomalaisen yhteiskunnan arvoille: tasa-arvolle, oikeudenmukaisuudelle ja avoimuudelle. Arabitaustaisille asukkaille kyse ei ole vain passista, vaan mahdollisuudesta tuntea olevansa kotona maassa, joka on jo pitkään ollut heidän todellinen elinympäristönsä.

Lähteet:
Sisäministeriö, luonnos kansalaisuuslain muutoksesta 2025.
Siirtolaisuusinstituutti, Kotoutumisen vuosiraportti 2024.
Yle Uutiset, Kansalaisuuslain muutosehdotukset ja julkinen keskustelu, katsottu 5. marraskuuta 2025.

Arabi.fi