Vuonna 2025 Suomi astui uuteen vaiheeseen turvallisuuspolitiikassaan, kun eduskunta hyväksyi laajan ja kiistanalaisen lakipaketin, joka tunnetaan nimellä ”Kansallinen turvallisuuslaki”. Hallituksen mukaan laki on välttämätön vastaus muuttuneeseen turvallisuusympäristöön, jossa kyberhyökkäykset, ulkomainen vakoilu ja disinformaatiokampanjat ovat nousseet konkreettisiksi uhkiksi kansalliselle turvallisuudelle. Kriitikot sen sijaan varoittavat, että laki antaa viranomaisille ennennäkemättömän laajat valtuudet kansalaisten valvontaan ja uhkaa murentaa perustuslailliset yksityisyydensuojan ja sananvapauden periaatteet, jotka ovat olleet suomalaisen demokratian kulmakiviä.
Lain keskeinen sisältö on viranomaisten laajennettu oikeus seurata ja kerätä digitaalisia tietoja Suomen sisällä ja sen ulkopuolella. Poliisi ja suojelupoliisi (SUPO) voivat lain nojalla valvoa sähköistä viestintää ja dataliikennettä, jos on olemassa “merkittävä uhka kansalliselle turvallisuudelle”. Lisäksi viranomaisille annetaan mahdollisuus pyytää tietoja suoraan tele- ja teknologiayhtiöiltä ilman tuomioistuimen ennakkolupaa tietyissä kiireellisissä tilanteissa. Sisäministeri perusteli lakia eduskunnassa toteamalla, että “uhat, joita Suomi kohtaa tänään, eivät ole enää perinteisiä.” Hänen mukaansa digitaalinen maailma on muuttunut taistelukentäksi, jossa vihamieliset toimijat voivat aiheuttaa vahinkoa ilman, että yksikään sotilas ylittää rajaa. Hallitus viittasi tuoreisiin SUPO:n raportteihin, joiden mukaan kybervakoiluyritykset valtionhallintoa kohtaan kasvoivat 40 prosenttia vuonna 2024.
Oppositiopuolueet suhtautuivat lakiin huomattavasti kriittisemmin. Sosialidemokraatit ja Vihreät varoittivat, että laki uhkaa “suomalaisen demokratian hienovaraisinta tasapainoa turvallisuuden ja vapauden välillä.” Kansanedustaja Eva Biaudet (vihr.) totesi eduskuntakeskustelussa, että “Suomen ei pidä luisua valvontavaltion logiikkaan. Historia osoittaa, että poikkeustapauksista alkaa usein pysyvä valvonta.” Myös Vasemmistoliitto kritisoi hallitusta siitä, että lakiesitys vietiin läpi kiireellisessä aikataulussa ilman riittävää valiokuntakäsittelyä ja julkista kuulemista. Hallituspuolueet – Kokoomus ja Perussuomalaiset – puolustivat lakia toteamalla, että “kansallinen turvallisuus ei voi jäädä kiinni menneisyyden sääntelyyn.” Kokoomuksen edustaja muistutti, että “meitä vastaan toimii nyt digitaalisia armeijoita, joilla on kyky lamaannuttaa kriittinen infrastruktuuri hetkessä. Valtion on pystyttävä toimimaan ennakoivasti, ei vasta kriisin jälkeen.” Kansalaismielipide jakautui. Ylen maaliskuussa 2025 tekemän kyselyn mukaan 54 prosenttia suomalaisista kannattaa lakia “maan suojelemiseksi”, kun taas 38 prosenttia vastustaa sitä vedoten yksityisyyden loukkauksiin. Vanhemmat ikäluokat suhtautuivat myönteisimmin, kun taas nuorista 18–30-vuotiaista yli puolet piti lakia tarpeettoman ankarana ja huolestuttavana esimerkkinä digitaalisten oikeuksien kaventamisesta.
Useat kansalaisjärjestöt, kuten Oikeusperustaisuusliitto ja Amnesty Internationalin Suomen osasto, ovat vaatineet hallitusta täsmentämään lain muotoiluja ja vahvistamaan riippumattoman oikeudellisen valvonnan roolia. Järjestöjen mukaan erityisen ongelmallista on se, että laissa käytetty termi “kansallisen turvallisuuden mahdollinen uhka” on tulkinnanvarainen ja laaja, mikä saattaa antaa tuleville hallituksille mahdollisuuden käyttää lakia väärin esimerkiksi poliittisten vastustajien seurantaan. Akateemisessa maailmassa laki on synnyttänyt laajan keskustelun. Helsingin ja Tampereen yliopistojen tutkijat näkevät sen osana ”turvallisuusajattelun paradigman muutosta”, jossa Suomi siirtyy puolustavasta mallista ennakoivaan ja tiedusteluvetoiseen malliin. Ulkopoliittisen instituutin (FIIA) tutkija Mikko Huotari kirjoitti raportissaan, että “laki heijastaa Suomen siirtymistä jälkineutraaliin aikakauteen, jossa jäsenyys Natossa ja kansainvälinen velvoittuneisuus muokkaavat myös sisäistä turvallisuuspolitiikkaa.” Hänen mukaansa riskinä on kuitenkin “hidas yksityisyyden eroosio”, jos parlamentaarinen valvonta ei pysy kehityksen tahdissa. Myös media on ottanut kantaa. Helsingin Sanomat julkaisi huhtikuussa 2025 pääkirjoituksen otsikolla ”Vapaus ja turvallisuus eivät ole vastakohtia”, jossa se varoitti hallitusta unohtamasta luottamuksen merkitystä: “Vakain yhteiskunta ei ole se, joka valvoo eniten, vaan se, jossa kansalaiset luottavat viranomaisiin ilman pelkoa.” Toisaalta Ilta-Sanomat puolusti lakia toteamalla, että “luottamus ei tarkoita sinisilmäisyyttä – maailma on muuttunut, ja Suomi ei voi olla suojaamaton.”
Hallitus on yrittänyt rauhoittaa tilannetta korostamalla, että laki sisältää useita turvamekanismeja: parlamentaarisen seurantakomitean, säännölliset riippumattomat auditoinnit ja tarkat raportointivaatimukset. Pääministeri Orpo painotti, että “Suomi ei rakenna valvontavaltiota, vaan valtiota, joka on valppaana. Kansalaisvapauksia ei rajoiteta, vaan suojataan.” Käytännössä laki kuitenkin merkitsee selvää askeletta kohti ennakoivaa valtion turvallisuusstrategiaa. Suomi, joka on pitkään rakentanut identiteettinsä avoimuuden ja yksilön oikeuksien varaan, joutuu nyt tasapainottamaan nämä arvot uuden geopoliittisen todellisuuden kanssa. Nato-jäsenyyden ja Itä-Euroopan jännitteiden myötä viranomaiset kokevat painetta osoittaa, että maa kykenee vastaamaan hybridiuhkiin yhtä päättäväisesti kuin sotilaallisiin. Poliittisesti oppositio aikoo käyttää lakia hyödykseen tulevissa kunnallisvaaleissa syksyllä 2025, ja sen kampanjaslogan “Turvallisuus ei saa tulla vapauden kustannuksella” on saanut jalansijaa erityisesti nuorten ja digitaalisten aktivistien keskuudessa. He ovat vaatineet riippumattoman valvontaelimen perustamista seuraamaan turvallisuusviranomaisten toimia, mutta hallitus on toistaiseksi torjunut ehdotuksen liian byrokraattisena. Kansallinen turvallisuuslaki 2025 kuvastaa Suomen pyrkimystä määritellä turvallisuuden ja vapauden rajat uudessa aikakaudessa. Toiset pitävät sitä välttämättömänä suojana kasvavia uhkia vastaan, toiset taas vaarallisena ennakkotapauksena, joka voi muuttaa maan poliittista kulttuuria pysyvästi. Varmaa on vain, että Suomi – kuten monet muut länsimaiset demokratiat – käy nyt vaikeinta taisteluaan: taistelua siitä, missä kulkee vapauden raja maailmassa, jossa uhka ei enää seiso rajalla, vaan asuu dataverkoissa ja näytöillä.
Lähteet:
Sisäministeriö – Kansallinen turvallisuuslaki 2025
🔗 https://intermin.fiYle Uutiset – Keskustelu eduskunnassa uudesta turvallisuuslaista, maaliskuu 2025
🔗 https://yle.fi/uutisetHelsingin Sanomat – Vapaus ja turvallisuus eivät ole vastakohtia, huhtikuu 2025
🔗 https://www.hs.fiUlkopoliittinen instituutti (FIIA) – Suomen kansallinen turvallisuus uudessa aikakaudessa, helmikuu 2025
🔗 https://www.fiia.fi